Mä inhoon tätä.
Kun kaikki mitä sust aattelen sust on jotain pahaatyhmää.
Tai ei: ne hyvät ja täydelliset hetketkin pyrkii mun mieleen. Muistuttaa että niinkin voi olla. Ja sun usko siihen, että asiat järjestyy ja me käännytään paremmaks, se vakuuttaa.
Mutta mua ei huvita, enkä mä jaksa jaksaa. Sua. Tätä. En nyt. Ja silti haluun että ollaan me ja pysytään loppuun asti.
En haluu sanoo ääneen näitä asioita. Ehkä koska sitten ne on todellisempia.
Ja sä jaksat yrittää. Sä oot ku mikään ei ois vialla. Susta tuntuu siltä.
Ja mä syytän sua. Mä inhoon sitäkin. Mä ilostun perusolotilastani, hetki ollaan ilosia yhdessä, sitten sä murskaat hetken ja mun hyväolo on poissa. Miten sä et tajuu sitä ?
Yrität neuvoa mua piristymään. Sanoa, että saan olla ilonen. Ettei tarvi pelätä.
Mä pelkään vaan sitä, mitä tästä saattaa seurata.
Musta tuntuu pahalta, ehkä tiedä mitä tehdä. Sun pitäs olla mun apu, mutta ei. Ehkä se mun vika: en vaan anna sun auttaa ja parantaa.
Näin tää kääntyy aina lopulta; mun oma vikani.