Hutasin tos äsken, mut kuitenki:
Hei mut eiks se väärin oo, jos pitää kii vaik ei tykkää.
Ei pysty vaa sanoo suoraan vaan kiduttaa.
Se toinen, ku kiinnostuu koko ajan viel enemmän, ja sit kattoo vierest, ku toinen tuhoo vähä sen elämän.
”En enää vastaa sen viesteihin ja soittoihin”, lupailee, mut ei pysty pitää.
Liian hyväsydäminenkö se on?
Vai ihan liian tunnoton jo, ku niin monen kans ollu.
Osannu kyl siis myös sanoo ei.
”Jokases tarvii oman tavan: veisti, soitto, tapaamine”, kertoo kui jättää ihminen, jonka kans jakanu kaikkee.
Tekee sivullisen mieli sanoo suoraa, milt tuntuu.
Samal ymmärtää milt siitki kai tuntuu.
Vaikeelt, ahdistavalt, ei haluu rikkoo jotaa, joka vois olla kaunista, mut silti haluu eroon, ku ei tykkää ees.
Mut, ku siin ei oo yksin, siin on se toinen, hauraanakin.
(:
🙂