Mua on aina jollakin tasolla ahdistanut olla hengellisissä kokouksissa. Kuunnella pitkäveteisiä saarnoja ja stooreja yksittäisestä, tärkeästä, asiasta. Puhuja yrittää tolkuttaa, että mitä se tarkoittaa ja miten sitten toimia. Ahdistanut istua hiljaa rukousten aikana: se jatkuu ja jatkuu, kun seuraava jatkaa kiittämistä tai pyytämistä ’Herra’. Kamalinta on ollut katsoa kuinka ihmiset kaatuvat.
Oon ollut mukana tällasissa pienestä asti. Jossain vaiheessa ei pakotettu enää mukaan.
Ei sillä, että mulla olisi mitään tällasta vastaan.
Kristilliset tapahtumat kokouksineen sai ihan toisen merkityksen ja sävyn käytyäni sellaisessa kaveriporukalla. Esim. Keuruulla ja Turussa järjestettävät nuorten tapahtumat bändeineen ovat olleet mahtavia. Pystyi olla vapaammin kuin perheen kanssa. Tosin olin paljon vanhempi, sekin varmasti vaikutti: omaa ajatusta mukana.
Me naiset -lehden toissa numerossa oli juttu ’Hullun siunattu olo’. Juttu oli Helsingin Suhesta, siitä kuinka trendikäs nykynuori viettää viikonlopun iltansa seurakunnassa. Hämmennyin: miten tällasessa lehdessä on juttua tällasesta. Mahtavaa!
Vaikka en oo saanut isää, vaikka mun elämässä on ja on ollut monta epäkohtaa, muistan kiittää kun minulle tapahtuu hyvää. Sen ihmiset kuulemma usein unohtaa: valittaa huonoista asioistan. Mä en unohda. Silti mua pelottaa, kun ihmiset kaatuu. Haluun juosta karkuun sitä voimaa, joka sen tekee.
amen