Ku must tuntuu taas pahalta, niin kuuntelen musiikkia niin kovalla, että korvat just ja just kestävät.
Jotkut sun sanas vaa jää kummittelee ja muokkaa mun mielee.
Sun vika?
Vai mun?
Tuntuu vahvasti, että oon syypää, ja tiedänhän mä että aiheutan ite tän mulle.
Ja haluunki, ehkä sitten kaikki ymmärtäis sanojensa voiman ja merkittävyyden.
Viime kerralkaa et oikeestaan kuunnellu mitä en halunnu, vaikka halusin, mutta en ollu valmis.
Joten kidun vähän sisältä, taas ja jälleen.
Ja kidutan itseäni, sillä kommentoit ja vertailet mua.
En ota sitä yleensä pahalla, koska ymmärrän, mutta tällä kertaa kuitenkin, en kestä, en kestänyt.
Nyt siis maha on toivottavasti pienempi.
Ja toivottavasti kaikki huomaavat, että en käyttäydy kuten ennen ruoan kanssa.
Tulee mieleen muutakin.
Käännät lähes veistä haavassani, kun toteat tietämättömyydestäni liian vahvasti.
Kyllä mä välillä tiedän.
Et tarkoita pahaa.
Mutta mä taidan kohta tarkoittaa.
Ja se tuntuu niin pahalta.
Ehkä liian pikkutarkkana oon, mutta rupee myös masentelus tapaamisistamme ärsyttämään.
Ja tuntuu kuin oisit vähän tyhmä, suoraan sanoen.
Koska et useinkaan muista asioita, vaikka jälkeen sanot niin.
Uskoko horjuu mulla?
Pystyn pitää tätä yllä, tiedän, mutta rupee tuntumaan, ettei suakaan kauheest kiinnostas.
Oonko oikees?