Kun lapsena ajattelin ja kuvittelin ja suunnittelin (selkeesti sen takia ei oo toteutunu), että parikymppisenä naimisiin ja lapsia, en varmaan ois voinu ees uskoa, että sitten parikymppisenä ei oo tullu edes vauvakuumetta.
Lapset.. Niin rasittavia. Ei voi puhua järkeä, kun ei ne ymmärrä oikeesti ja vielä vähemmän tottelee sua. On omat oikkunsa: kuka ei syö sitä ja tota, kuka haluaa koko ajan tehä sun kanssa jotain, kuka ei nuku, kuka kiukuttelee kun ei saa tahtoaan läpi.
Vauvat? Söpöjä, muttta miten niitä edes osaa hoitaa.
Onhan se ihanaa, kun saa yhteyden lapseen: puhuu hänen kanssaan ja kuulee pienen mietteet ja voi opastaa omilla. On kivaa pelata tai leikkiä niiden kanssa (niin kauan kunnes tulee riita). On itsetuntoa kohottavaa saada riita lopetettua ja selvitettyä. On ihanaa, kun kokee että ne kuuntelee ja kunnioittaa sua.
Oikeestaan häiritsevin asia lapsien hankkimisessa on, että niitä hankitaan koska niitä halutaan.
Halu ei vaan riitä syyksi ottaa vastuulleen elämäänsä pientä kasvavaa ihmistä.
